Kyllä te perkele sekoitatte tämän miehen maailmaa ilman, että kukaan tietää asiasta yhtään mitään. Saatana, että voi ahdistaa nähdä hyväperseisiä trikoojalkoja, isoja tissejä, lonkkavikaisia itsensä ketkuttajia. Mikä siinä on?? Sanokaa nyt saatana. Oma elämä, oma parisuhde pitäisi olla kunnossa, mutta välillä matto lähtee alta. Jostain sisältä pukkaa halua metsästää, saada jännitystä, kokea kun sukat pyörii. On se perseestä näitten ajatusten kanssa. Parikymmentä vuotta, reilu kymmenenkin vuotta sitten ei olisi tarvinnut näitten asioitten kanssa painia vaan painua metsälle, vaikka kuinka olisi suhteessa. Mutta ei enää, siihen ei enää lähdetä. Yksiavioisuus on vaan välillä raskasta. Lehdet, tv, kadut, salit, joka vitun paikka, naapurikin jumalauta, on täynnä seksikkäitä naisia, jotka sekottaa. Jotka hajottaa. Ymmärtääköhän tästä kukaan yhtään mitään. Onko sitä niin ressukka sitten ollut ujoudessaan, epävarmuudessaan nuorena poikana, ettei ole osannut eikä uskaltanut metsästää silloin kun olisi pitänyt sitä tehdä. Sitten sieltä täysikäisyyden porteilta suhteesta toiseen. Mikä vittu siinä vie välillä miestä niin paljon, että ahdistaa? Tyytymättömyys omaan naiseen, tyytymättömyys itseensä..? Ja se sitten, eihän tällaista asiaa voi omalle naiselle puhua? "hei kulta, mulla tuntuu, että haluaisin muita naisia, haluaisin seikkailua ja että sukat pyörisi jalassa." Eihän sitä voi tehdä, vaikkei haluaisikaan loukata omaa naista. Vitun yksiavioisuus.

Haistakaa naiset paska. Sanoisipa tähän joku jotakin.

Jaahas, ensimmäiset omat rivit blogien ihmeellisessä maailmassa. Kyllä. Näillä mennään joo. Niin millä näillä? Olemattomalla itsetunnolla, yliarvostuksella, helvetin huonoilla hermoilla. Ollako reagoimatta, ollako huutamatta, ollako naputtamatta? Minäpä en sano mitään, pidän suuni kiinni ja yritän olla loukkaantumatta. Mutta eihän se onnistu. Viha alkaa leviämään ropassa, alkaa muuttumaan ahdistukseksi, ääni menee painoksiin, ilo häipyy. Kaikki voimat menevät yrittäessä pitää itsensä järjissään ja coolina. No niin, tällaista aloitusta nelikymppiseltä mieheltä täältä kaupungista. Parisuhdetta on, töitä on, kavereita on, terveyttä (ainakin fyysistä) on. Omia lapsia ei, perheessä yksi. Kovasti olen tykätty kaveri ja kehuja otan opitulla vaatimattomuudella vastaan. Töissä kehutaan niin helvetin rauhalliseksi, kun taas kotona sisällä tuntuu elävän välillä joku sekopää hermoraunio.

Nyt on ahdistanut muutaman päivän melko lailla. Välillä saan kasetin kasaan, mutta joku olematon asia, joka ei mene kuten haluan, saa minut taas kiertoon. Siellä kierrossa ei ole hermoja, ei luonteen lujuutta. Siellä on aluksi herkkyyttä, kohta heikkoutta ja lopulta huonoutta. Sitten ollaankin ahdistuneita, kärttyisiä, itkuisia, mieli maassa. Kuin pikku tyttö, joka ei saa karkkia. V***u iso mies.. (saako täällä kiroilla..?) Suoranaisesti mikään ei ole pielessä. Ja se on vittumaista. En minä toki sitä haluakaan, mutta olisipa ollut jokin suoraan vinossa, päin persettä, junnuna niin pahasti, että siihen olisi tajunnut reagoida. Ei olisi tarvinnut elää kaksviitoseksi, että ensimmäiset harmaudet tulevat. Ei olisi tarvinnut elää kolmikymppiseksi, että ensimmäiset masennukset tulevat. Eikä tarvitsisi olla nelikymppinen suosittu pikkupoika, joka on välillä niin helvetin hajalla, ettei tiedä miten päin olisi. Niin, mennään nyt sitten näillä.